Arvoisat kuulijat,

Professori Liisa Keltikangas-Järvisen alustuspuheenvuoro herätti paljon ajatuksia.

Keltikangas-Järvisen mukaan aiemmin vahva lapsi oli sellainen, joka kestää pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Nykyisin hänen mukaansa vahva lapsi tarkoittaa lasta vailla omaatuntoa – lasta, joka porskuttaa elämässä eteenpäin, ei välitä muista eikä tunne sääliä. Syyllisyys ja tekojen katuminen ovat nykyaikana heikkouden merkkejä. Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa, että vanhemmat voivat olla aidosti huolissaan siitä, että heidän lapsensa on empaattinen ja ottaa aina toiset huomioon.

Tulkitsen, että Keltikangas-Järvisen näkemys on, että nyt kasvatetaan itsekkäitä lapsia, joilla ei ole omaatuntoa.

Itse en tunnista tällaista kasvatusarvojen muutosta, en ole tällaista vanhempana aistinut. Myös Suomen Vanhempainliiton puheenjohtajana saamani kokemukset vahvistavat käsitystä, että kasvatuksen perinteiset perusarvot ovat pysyneet samana, ja ne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Vaikka yhteiskunta on muuttunut, aikuisten asenteissa vaikuttavat perinteiset arvot.

Vanhemmat haluavat edelleen, että lapsi on rehellinen, kunnioittaa lähimmäistä, ottaa muut huomioon, ja että lapsella ja nuorella on kyky epäitsekkyyteen. Vanhemmat haluavat opettaa lapselleen yhteisöllisyyttä.

Tutkimusten mukaan (Väestöliiton perhebarometrit eri vuosilta) kasvatuksen arvojen koveneminen ei näy vanhempien arvoissa. Lasten kasvatuksessa tärkeänä pidetään mm. toisten huomioonottamista ja hyvien käytöstapojen opettamista, siis sosiaalisia taitoja. Hyvää harrastustoimintaa pidettiin koulumenestystä tärkeämpänä asiana. Myös Suomen Vanhempainliiton tutkijan Tuija Metson tutkimuksessa vanhemmat pitivät tärkeänä, että lapsista tulisi rehellisiä, toiset huomioon ottavia ja hyvin käyttäytyviä.

Jokainen vanhempi haluaa varmasti lapsen pärjäävän elämässä, että hänellä on mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämään, että hän pärjää koulussa ja että tulevaisuudessa hänellä on hyvä koulutus ja työpaikka. Mutta se, että se tehdään toisten kustannuksella, tuntuu minusta vieraalta.

Totta kai se, miten arvot näkyvät käytännön kasvatuksessa, vaihtelevat (vanhemmasta toiseen, ajasta toiseen). Näiden kasvatusarvojen ja toisaalta käytännön kasvatuksen välisen jännitteen kanssa joutuvat vanhemmat päivittäin kamppailemaan.

Liisa Keltikangas-Järvinen on myös todennut, että kasvatuskulttuurissa on tapahtunut selvä muutos hänen työuransa aikana: kilpailuhenkisyys on jo alkanut näkyä kasvatusihanteissamme.

On totta, että lasten ja nuorten suorituspaineet ovat kasvaneet ja tietynlainen kilpailuyhteiskunta vaikuttaa jo lastenkin elämässä. En kuitenkaan näe, että vanhemmat haluavat kasvattaa lapsistaan sellaisia kilpailuhenkisiä yksilöitä, jotka eivät huomioisi muita.

Terve kilpailuhenki, tietynlainen yrittäjähenkisyys ei ole pahasta. Lapsia pitää kannustaa tekemään erilaisia asioita ja uskomaan itseensä ja mahdollisuuksiinsa onnistua niissä asioissa, joita elämässään itse haluaa tehdä. Mutta on tärkeää, ettei lapselle ja nuorelle kasata liikaa suorituspaineita.

Vanhempien tehtävänä on huolehtia siitä, että toive lapsensa pärjäämisestä ei ilmenny kasvatusarvoina, jotka pakottaisivat lasta ylisuoriutumaan. Toisaalta lasten ja nuorten on opittava, että elämään kuuluu onnistumisien lisäksi myös pettymyksiä. Ja että niistä pystyy selviytymään.

Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan yltiöyksilöllisyys korostuu kasvatuksessakin. Hänen mukaansa yhteiskunta on tehnyt lasten kasvatuksen vaikeaksi. Kasvatustehtävää ei hänestä tueta millään tavalla, vaan vastuu arvovalinnoista siirretään kokonaan vanhemmille.

Kasvatuskulttuuri on muuttunut, se on lapsi- ja yksilölähtöisempää tänä päivänä. Se näkyy niin varhaiskasvatuksessa, koulussa kuin vanhempien kasvatuksessa.

Varmasti nykypäivänä moni vanhempi kokee jäävänsä yksin. Tilannetta hankaloittaa peruspalveluiden, kuten neuvolatoiminnan ja kouluterveydenhuollon ohentuminen. Yhtä lailla kasvavat ryhmäkoot huolestuttavat. Mutta mielestäni päiväkodeissa ja kouluissa vahvasti tuetaan vanhemmuutta.

Toisaalta yhteiskunnassa on ollut sellaista henkeä, että vanhemmat ovat jääneet syrjemmälle. Vanhemmat ovat toimijoita eivätkä kohteita. Tässä on tapahtunut myönteistä muutosta.

Vahvimmat vaikuttajat ja vastuunkantajat lasten elämästä ovat vanhemmat. Vastuuta ei voi ulkoistaa. Lasten hyvinvoinnista ei voi puhua ilman, että puhutaan vanhemmuudesta.

Vanhemmuudesta käydään monenlaista keskustelua. Onko vanhemmuus nykyaikana hukassa? Millainen on hyvä vanhempi?

Julkisuuskynnyksen ylittäneet käsitykset vanhemmuudesta ovat yleensä olleet valitettavan yksipuolisia ja syyllistäviä. Puhetta vanhemmuudesta leimaa vahva yleistäminen; vanhemmat niputetaan yhdeksi ryhmäksi ja heistä puhutaan tänä päivänä usein negatiiviseen sävyyn. Vanhemmat ovat pääosin vastuullisia ja välittäviä; yleistyksiä tulisi välttää. Vaikka huonosti voivien lasten määrän on todettu lisääntyneen, suurin osa lapsista voi ehkä paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

On myönteistä, että uusia tapoja tukea vanhemmuutta kehitetään. Esimerkkejä siitä, että halutaan lisätä yhteisöllisyyttä ja yhteisiä arvoja keskusteluun, on monia. Keskustelua ovat herättäneet joidenkin kuntien antamat suositukset nuorten kotiintuloajoista. On muistettava, että päävastuu on vanhemmilla. Ja sitä ei voi ulkoistaa. Suositusten tarkoitusperät ovat oikeat ja kannatettavat. On myönteistä, että lasten kasvatuksesta keskustellaan koululuokan vanhempien kesken, naapurustossa ja asuinalueilla. Se on hyvä tapa tukea vanhemmuutta ja toteuttaa ideaa "koko kylä kasvattaa".

Yhtä lailla on oltu huolissaan lasten ruokailutottumuksista, ja syyttävällä sormella osoitettu koulujen karkkiautomaatteja. Päävastuu terveellisistä ruokailutottumuksista ja siitä, mitä lapsi päivän aikana syö, on kodilla ja vanhemmilla. Jos lapsi syö kotona terveellisen aamiaisen ja kotona on sovittu siitä, että kouluruoka syödään päivittäin, vähenee tarve välipaloihin olennaisesti. Totta kai on tärkeää, että karkkiautomaateista on selkeät säännöt.

Rajojen asettaminen lapsille on kuitenkin aina ensisijaisesti vanhempien tehtävä. Rajojen asettaminen on osoitus välittämisestä.

Hyvät kuulijat,

Perheen, suvun ja yhteisön vaikutuksen heikentyessä kasvatukselliset ja sosiaaliset paineet kohdistuvat ennen kaikkea kouluihin ja järjestöihin. Niiden oletetaan ottavan uudenlaista kasvatuksellista vastuuta ihmisen kokonaispersoonan kehityksessä tai ylipäänsä osallistuvan muun muassa lasten ja nuorten hyvinvoinnin turvaamiseen.

On tärkeää, että varhaiskasvatus, päiväkoti, koulut ja järjestöt ottavat vastaan nämä haasteet. Ensisijainen kasvatusvastuu on kuitenkin aina vanhemmilla. Olen Suomen Vanhempainliiton toiminnassa kokenut välittävän vanhemmuuden, yhteisvastuullisuuden ja yhteisöllisyyden edelleen olevan elossa. Niiden vahvistaminen ei ole helppoa, mutta erilaisten toimijoiden yhteistyöllä se on mahdollista.

Toisaalta antaisin kouluille ja päiväkodeille kiitosta siitä työstä, mitä ne tekevät hyvän kasvatuksen arvopohjan sekä yhteistyön ja kumppanuuden luomiseksi vanhempien kanssa.

Tärkeää on, että perheillä on valittavissa elämäntilanteeseensa sopivia erilaisia päivähoidon vaihtoja. Varhaiskasvatus on lapsen kasvun peruspilari. On hyvä, että sen arvoa on alettu ymmärtää. On laadittu varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen suunnitelmat, jotta kaikille lapsille taattaisiin laadukas varhaiskasvatus.

Varhaiskasvatuksen kehittämiseksi tarvitaan joustavia palveluita, osa-aikaisia ja osaviikkoisia palveluita sekä kotona lastaan hoitavien tueksi ns. avoimia päiväkotien palveluja. Lasten päivähoitoa koskeva lainsäädännön kokonaisuudistus on toteutettava välittömästi. Ja se on valmisteltava laajalla asiantuntijajoukolla.

Suomen päiväkodit ja varhaiskasvatus ovat erinomaisella tasolla. Oman kokemukseni pohjalta voin sanoa, että päiväkodeissa mietitään myös hyvin paljon kasvatuksellisia arvoja yhdessä vanhempien ja varhaiskasvatusten ammattilaisten kanssa.

Omien lasteni kautta olen oppinut sen, että yhteisöllisessä elämänpiirissä tai vertaisryhmässä lapset oppivat käytännön kautta sen, että ihmisyyteen kuuluu kyky eläytyä muiden ongelmiin, vaikeuksissa olevien auttaminen ja huolenpito.

Laadukkaan ja lasten yksilölliset erot huomioivan varhaiskasvatuksen takaa parhaiten se, että päivähoidon voimavaroista huolehditaan. Etteivät ryhmäkoot kasva liian suuriksi, ja että lasten parissa työskentelee osaavia varhaiskasvatuksen ammattilaisia, joita on riittävästi lapsiin nähden. Tärkeää ovat myös tutut ja turvalliset aikuiset eli vakinainen henkilöstö.

Olen iloinen, että se hyvä kulttuuri kasvatuskumppanuudesta, joka on päiväkodeissa ja varhaiskasvatuksessa, on vahvistumassa myös kouluissa.

Kodin ja koulun yhteistyön toteutuminen vaihtelee hyvin voimakkaasti koulujen välillä ja jopa koulujen sisällä.

Sujuva kodin ja koulun välinen yhteistyö on lapsen oppimisen, kasvun ja kehityksen edellytys. Tämän tavoitteen toteutuminen aivan jokaisessa koulussa on Suomen Vanhempainliiton päämäärä. Olen tyytyväinen, että uusiin opetussuunnitelman perusteisiin on ensimmäistä kertaa vahvasti kirjattu kodin ja koulun välinen yhteistyö.

Vanhemmat ja opettajat yhdessä muodostavat kasvatuksen kaarisillan kodista kouluun.

Opetussuunnitelman perusteissa keskeisiä arvoja ovat ihmisoikeudet, tasa-arvo, demokratia, luonto, monikulttuurisuus, yhteisöllisyys, vastuullisuus sekä yksilön oikeuksien ja vapauksien kunnioittaminen. Mielestäni koulun arvopohja ja se suuntaus mihin kouluja kehitetään, ovat oikeita.

Kasvatuksen yhteispelissä vanhemmat ja opettajat sekä varhaiskasvatuksen ammattilaiset ovat kumppaneita. Kodin ja koulun yhteistyön, vanhempien ja opettajien vuorovaikutuksen tulee olla aktiivista ja tasa-arvoista. Hyvä turvaverkko syntyy, kun kodin ja koulun aikuiset toimivat johdonmukaisesti ja tasavertaisesti yhdessä.

Koulujen vanhempaintoiminnan avulla voidaan luoda aikuisten verkostoja lasten kasvun tueksi ja vahvistaa ohentunutta yhteisöllisyyttä. Suomen Vanhempainliiton toiminta-ajatuksena on rakentaa kaikille lapsille ja nuorille hyvä kasvu- ja oppimisympäristö.

Vanhempaintoiminta antaa vertaistukea ja uskoa yhdessä toimimisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksiin.

Monet kokemukset koulun ongelmatilanteiden hoitamisesta - esimerkiksi koulukiusaaminen - osoittavat vanhempien mukanaolon tärkeyden. Vasta yhteistyö opettajien, vanhempien ja nuorten kanssa tuottaa tuloksia.

Aikuisten ei pidä puhua lasten pään yli. Lapsen itse on oltava hyvinvointinsa osallinen ja rakentaja. Tiedossa on, että aikuiset aliarvioivat lasten ja nuorten ongelmia verrattuna siihen, miten lapset itse kokevat asioita.

On yhtä lailla tärkeää, että kouluille ja opetukselle turvataan riittävät voimavarat.

Hyvät kuulijat,

Uskon, että varhaislapsuuden merkitys ihmisen kasvun ja kehityksen kiihkeimpänä aikana on vanhempien tietoisuudessa.

Yhdestä asiasta olen erityisen huolissani – siitä, onko yhteiskuntamme arvot sellaisia, luommeko sellaisia olosuhteita, joissa lapset eivät saa olla riittävän kauan lapsia. On vaikea keksiä kovempaa arvoa kuin se, että lapsi ei saisi olla lapsi. On tiedossa, että lapsuus on oma arvokas aikansa, ei välimuoto johonkin tärkeämpään. Lasten kasvua ei saa yrittää kiihdyttää. Esimerkiksi leikkimistä on varjeltava, lasten pitää saada leikkiä. Leikki on lapsen ominaisin tapa toimia, oppia ja kehittyä.

Lapsiin kohdistetaan aivan liian usein ja varhain odotuksia itsenäisestä pärjäämisestä. Oikea vaatimustaso on tärkeä pienten kasvatuksessa sekä kotona että päivähoidossa: että lapset saavat suoriutua omatoimisesti siitä, minkä jo osaavat. Mutta saavat aikuisten apua sellaisissa asioissa, joita eivät vielä yksin hallitse.

Suomalainen kasvatuskulttuuri itsenäistää lapset selvästi aikaisemmin kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa. Liian usein ajatellaan, että lapset kyllä pärjäävät yksinkin. Monen lapsen arjesta puuttuu aikuisten riittävä läsnäolo ja kiireetöntä yhdessäoloa vanhempien kanssa. Lapsi tarvitsee aikuisen aikaa ja vuorovaikutusta. Liian useat lapset joutuvat viettämään pitkiä hetkiä aivan yksin, ilman aikuisen läsnäoloa ja turvaa. On myös muistettava, että nuorikaan ei ole vielä aikuinen.

Tämä on erittäin tärkeä arvo muistaa niin perheissä kuin päätöksenteossa.

Tällä hetkellä lasten ja nuorten tilanteessa kaikkein huolestuttavinta on aikuisten ainainen kiire ja työpaineet. Samaan aikaan vanhemmuuden haasteiden kasvaessa perheiden arki on monin tavoin ankaroitunut ja työelämän tahti kiihtynyt.

Selvitysten mukaan ylitöitä tekevät eniten alle kouluikäisten lasten isät. Työssään uupuneiden uusimmaksi ryhmäksi ovat paljastuneet koulutetut naiset. Pienten lasten vanhempien lyhennetty työaika sekä erilaiset joustavat työaikajärjestelyt ja vaihtoehtoiset perheiden palvelut ovat asioita, joissa pitää voimallisesti edettävä, jotta turvataan aikuisten riittävä aika lapsille.

Perhe- ja työelämän yhteensovittamisen ongelmat eivät kuitenkaan ole ratkaistavissa pelkästään lainsäädännöllisesti. Kyse on myös arvoista ja asenteista niin perheissä kuin työyhteisöissä.

Hyvät kuulijat,

Lasten kasvatukseen vaikuttavat keskeisesti yksinkertaiset ja ajattomat perusseikat. Lapset tarvitsevat jokapäiväistä läsnä olevaa suhdetta äitiin, isään ja muihin aikuisiin ihmisiin, jotka kykenevät jakamaan lapsen iloja ja murheita sekä opastamaan lasta maailman ymmärtämisessä, sekä kotona, päivähoidossa ja koulussa.

Myös tulevaisuudessa nämä perusseikat ovat lapsen kasvun perusta eikä niitä voida korvata uusilla innovaatioilla. Ikääntyvässä yhteiskunnassa lasten hyvinvoinnista ja kasvatuksesta ja sitä rakentavista perusasioista huolehtiminen on elinehto hyvinvoinnin säilymiselle.