Suurin tämänhetkinen Itämerta koskeva uhka on sen rehevöityminen. Rehevöityminen tarkoittaa levien ja vesikasvillisuuden kiihtynyttä kasvua, mikä johtuu lisääntyneestä ravinteiden, erityisesti typen ja fosforin, määrästä. Rehevöitymisen seurauksena Itämeren ekosysteemin monimuotoisuus on uhattuna. 

Ainoa rehevöitymistä selkeästi vähentävä toimenpide on ravinnepäästöjen vähentäminen koko Itämeren ja sen valuma-alueella. Tämä koskee niin maataloutta, teollisuutta kuin yhdyskuntajätettäkin. Itämeren tilaa on yritetty pitkäjänteisesti parantaa lukuisten suojelutoimenpiteiden ja kuormitusvähennysten avulla. Sen ekologinen tila ei ole siitä huolimatta merkittävästi parantunut.

Nykyiset toimenpiteet eivät ole riittävän vaikuttavia ja kustannustehokkaita. Niitä ei ole koottu järkeviksi kokonaisuuksiksi ja niiden kohdistamisessa on selkeitä puutteita. Monien vuosien kansainvälisen yhteistyön vaikuttamattomuudesta johtuen lyhyen aikavälin tavoitteeksi on realistista asettaa ainoastaan Itämeren tilan heikkenemisen pysäyttäminen.

Kiistattomasti voidaan osoittaa, että suurin osa Itämeren rehevöitymistä aiheuttavista päästöistä tulee juuri maataloudesta. Vaikka suomalaiset viljelijät ovatkin poikkeuksellisen sitoutuneita päästövähennysten toteuttamiseen, niin valtiovallan vanhentuneet toimet eivät enää vastaa tarkoitustaan. Ympäristötuki on muuttanut viljelykäytäntöjä, mutta sen vaikutus päästövähennyksiin ei ole vielä ollut tarpeeksi voimakas. Ongelmana on, että ympäristötuki on kaikille yhtä suuri toimien tehokkuudesta riippumatta.

Valtioneuvoston periaatepäätöksen mukaisia kuormitusvähennyksiä ei todennäköisesti tulla saavuttamaan vuoteen 2015 mennessä, koska toimet ovat tehottomia ja huonosti kohdistettuja. Kysymys kuuluukin, onko perusteltua pitää Itämeripolitiikan osalta maatalouspolitiikka ja ympäristöpolitiikka erillään. Ainutlaatuisen Itämeremme suojelu ei saa jäädä vain yhden hallinnonalan asiaksi, sillä parhaiten kestäviä ja vaikuttavia tuloksia saadaan eri hallinnonalojen yhteistyöllä.

Suomen tulee ottaa Itämeren tilan kohentaminen myös sekä EU- että ulkopolitiikkansa keskiöön, sillä toiminta HELCOMin kautta ei yksin riitä vastaamaan haasteisiin. Suomen on aktiivisesti oltava ensimmäisten joukossa ajamassa HELCOMin tavoitteiden sisällyttämistä eri EU:n toimintaohjelmiin. Aktiivisen vaikuttamisen paikka EU:ssa on myös Itämeri-strategian rahoituksen ja painoarvon maksimointi Unionin seuraavassa rahoitusohjelmassa. Myös uusia taloudellisia ohjauskeinoja ja rahoitusmalleja on edelleen kehitettävä muiden rantavaltioiden kanssa.

Keinot Itämeren tilan parantamiseksi ovat olemassa. Niiden tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden lisäämiseksi Itämeripolitiikka on nostettava eri politiikkasektorien yhteistyöllä prioriteettilistan kärkeen. Kyse on arvovalinnasta.

 

Sanna Perkiö

Timo Heinonen

Tapani Mäkinen

Sari Sarkomaa

Anne-Mari Virolainen

 

Kirjoittajat ovat kokoomuslaisia Ympäristövaliokunnan jäseniä