Siirry sisältöön

Eilinen apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen linjaus Suvivirrestä on herättänyt perustellusti ihmetystä. Tilanne on muodostunut kestämättömäksi koulujen kannalta, joissa parhaillaan suunnitellaan lähestyviä kevätjuhlia. Tilanne vaatii nopeaa selkeyttämistä.

Viime kädessä perustuslakivaliokunnan on asiaa käsiteltävä. Koulujen ja asian merkittävyyden kannalta on välttämätöntä, että asiaan saadaan täysi selkeys ennen kuin mikään taho edes harkitsee ohjeiden ja käytäntöjen muuttamista. En näe nykykäytännön muuttamiseen mitään syytä. Nykyinen käytäntö on ollut toimiva ja se perustuu Opetushallituksen jo vuonna 2006 tehtyyn ohjeistukseen perustuslakivaliokunnan kannan mukaisesti. Ohjeistuksiin kuuluu myös periaate siitä, että uskonnonvapaus taataan kouluissa ja oppilaitoksissa. Ohjeistus antaa perustan sille, miten maamme perinteet ja uskonnonvapaus sovitetaan arkityössä yhteen.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta on tähdentänyt, että kevät- ja joulujuhlatraditiot ovat osa suomalaista kulttuuria. Virren johdosta ei juhlaa voida pitää uskonnon harjoittamiseksi katsottavana tilaisuutena. Koulujen käytännöistä hankaluuksia ei ole aiheutunut, joten ei pidä tehdä ongelmia siellä missä niitä ei ole.

Suomalaiset koulut ovat yhä useammin monikulttuurisia. Silloin on erityisen tärkeää ylläpitää omaa kulttuuria ja huomioida lasten ja nuorten erilaisuus. Tämän onnistuminen vaatii koulujen rehtoreilta, opettajilta ja vanhemmilta hyvää yhteistyötä.

Globaalissa ja monikulttuurisemmassa maailmassa omien juurien ja perinteiden vaaliminen on tärkeää. Kun kunnioitamme ja vaalimme omaa kulttuuriamme, voimme odottaa sille myös muiden kunnioitusta. Samalla opimme arvostamaan myös muita kulttuureja. Omien perinteiden säilyttäminen ja arvostaminen on osa päiväkotien ja koulujen toimintaa. On tärkeää, että kevätjuhlissa voi laulaa ja lauletaan perinteisiä lauluja, myös suvivirttä. Se kuuluu suomalaisuuteen.

Enemmistö suomalaislapsista ei liiku terveytensä ja hyvinvointinsa kannalta riittävästi. Lasten liikkumattomuus on suuri kansanterveysongelmamme ja tikittävä aikapommi. On välttämätöntä etsiä ennakkoluulottomasti lisää keinoja lasten liikunnan ja terveyden edistämiseksi. Liikuntaläksyt ovat vielä käyttämätön voimavara ja oiva mahdollisuus edistää liikunnallisen elämäntavan muotoutumista.

Lapsista ja nuorista liikkuu terveytensä kannalta riittävästi vain puolet. Jo alle kolmivuotiaiden fyysinen aktiivisuus on riittämätöntä. Tutkimukset osoittavat elämäntavan urautuvan jo tässä vaiheessa ja liikkumaton elämäntapa vaikuttaa olevan erityisen pysyvää. Lasten ja nuorten liikkumattomuus uhkaa vakavasti tulevien työikäisten työkykyä ja terveyttä. Liikuntaläksyehdotukseeni on nyt kaikki syyt tarttua. Se on taloustalkoissa huokea ja hyvä keino taittaa kestävyysvajetta. Myös OECD on aivan oikein muistuttanut Suomea, että kasvaneiden terveyserojemme kaventaminen vaatii nykyistä enemmän tehoa sairauksien ehkäisyyn ja terveellisten elintapojen edistämiseen erityisesti lapsilla.

Muista aineista koulussa annetaan pääsääntöisesti läksyjä, mutta liikunnasta ei. Liikuntaläksyt ovat konkreettinen keino vaikuttaa lasten ja nuorten liikunnan harrastamiseen myös kouluajan jälkeen. Läksyt veisivät kotiin vanhemmille viestiä jokapäiväisen liikunnan välttämättömyydestä. Liikunta on tärkeä aihe ottaa esille kodin ja koulun välisessä yhteistyössä, ovathan vanhemmat tärkeimmät vaikuttajat ja vastuunkantajat lasten liikuntatottumuksien muodostumisessa.

Liikuntaläksy olisi liikuntaa lähellä kotia ja koulua. Liikunta tapahtuisi lähiliikuntapaikoilla ja yhdessä muiden ikätovereiden kanssa. Liikunta tarjoaa ilon, leikin ja riemun lähteen ja tukee monin tavoin lasten hyvää arkea sekä koulunkäyntiä. Liikuntaläksyjen harjoittelun voisi aloittaa jo varhaiskasvatuksesta ja esikoulusta niin, että ne olisivat rutiinia ensimmäisestä luokasta lähtien ja jatkuisivat toiselle asteelle saakka. Jotta liikuntaläksyillä olisi oppilaan omaehtoista vapaa-ajan liikuntaa lisääviä vaikutuksia, läksyohjelma tulisi suunnitella oppilaan oman kiinnostuksen, voimavarojen ja ympäristön tarjoamien mahdollisuuksien puitteissa.

Koulujen on kehitettävä ja monipuolistettava liikunnan opetusta ja kiinnitettävä huomiota koko koulupäivän liikunnallisuuteen. Kouluja on myös innostettava pitämään yksi pidempi välitunti päivässä, jonka aikana kaikkia lapsia kannustetaan ja ohjataan liikkumaan. Näin saadaan helposti viikkoon jo 2,5 tuntia liikuntaa lisää. Myös työtä liikuntakerhojen sekä aamu- ja iltapäivätoiminnan liikunnallisuuden lisäämiseksi on vauhdilla jatkettava.

Lapsi on luotu liikkumaan ja leikkimään. Liikunnassa ei ole kyse vain ylipainon kitkemisestä. Leikkiminen ja riittävä liikunta tukevat oppimista ja ovat perusedellytyksiä lasten kehitykselle, terveydelle ja hyvinvoinnille.

Toivoa herättävää on, että uusin kouluterveyskysely osoittaa nuorten liikkumisen lisääntyneen. Tätä hyvää kehitystä on viisasta vauhdittaa.

Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista oli tervetullut ja kannatan sitä lämpimästi. Aloitteessa esitetään, että myös samaa sukupuolta olevilla olisi mahdollisuus solmia keskenään avioliitto. Lainsäädäntöämme on korjattava, jotta ihmiset ovat lain edessä yhdenvertaisia. Seksuaalinen suuntaus ei saa määritellä ihmisen oikeuksia.

Aloitamme tänään eduskunnassa kansalaisaloitteen käsittelyn. On tärkeää, että saisimme lakimuutoksen yhdenvertaisesta oikeudesta avioliittoon tehtyä tämän eduskunnan aikana. Kansalaisaloite menee lakivaliokunnan käsittelyyn. Lakivaliokunta päättää, miten se aloitteen kanssa etenee. Valiokunta voi päättää, meneekö asia edelleen täysistuntoon äänestettäväksi vai ei. Toivottavasti näin käy ja sen eteen teen työtä.

Lakimuutos on tärkeä monella tapaa. Itselleni on kyse siitä, että haluan jättää Suomen tuleville sukupolville sellaisena, että kaikilla ihmisillä on hyvä asua, elää ja halutessaan yhdenvertaisesti solmia avioliitto ja perustaa perhe. Ihmiset ja perheet ovat erilaisia mutta samanarvoisia.

Matkalla kohti tasavertaista avioliittolakia ja siitä käytävässä keskustelussa on viisautta osoittaa ymmärrystä ja kunnioitusta eri tavalla ajattelevia kohtaan. Hyvä myös puhua siitä, mikä on tasa-arvoisessa avioliittolaissa tavoitteena.

Tasa-arvoinen avioliitto asettaisi kaikki avioparit oikeudellisesti tasavertaisiksi. Lain myötä tarve erotella ihmisiä rekisteröityihin puolisoihin ja aviopareihin poistuisi. Suomi on ainoa pohjoismaa, jossa ei ole vielä tasa-arvoista avioliittolakia.

Laki sujuvoittaisi myös saman sukunimen ottamista. Tällä hetkellä parisuhteensa rekisteröivä pari joutuu erikseen anomaan maistraatilta samaa sukunimeä.

Kaikilla suomalaisilla on jo nyt adoptio-oikeus yksin – seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Tasa-arvoinen avioliittolaki mahdollistaisi samaa sukupuolta olevalle parille oikeuden hakea adoptiota yhdessä. Ei ole kenenkään etu, että nykyisin toinen joutuu adoptoimaan ensin yksin ja toinen sitten adoptoi kumppaninsa lapsen. Lapsen edun mukaista on, että molemmat hänen kanssaan arkea elävät henkilöt voivat tulla lapsen vanhemmiksi yhtä aikaa.

Avioliitto-käsitteen laajentamisen myötä väestörekisteristä, erilaisista henkilörekistereistä ja muista vastaavista voidaan poistaa rekisteröidyn parisuhteen kategoria. Seksuaalivähemmistöjen edustajien ei näin tarvitse enää tuoda epäsuorasti esille seksuaalista suuntautumistaan siviilisäätyä kysyttäessä.

Erilaiset perheet ovat arkipäivää. Tuhannet suomalaiset lapset elävät sateenkaariperheissä. Tutkimusten mukaan perheiden suurimpia haasteita on ympäröivän yhteiskunnan asennoituminen. Tasa-arvoinen avioliittolaki antaisi sateenkaariperheiden lapsille, heidän vanhemmilleen ja heidän lähiympäristölleen tärkeän viestin siitä, että kaikki perheet ovat yhtä arvokkaita.

Avioliitossa on kyse kahden ihmisen tahdosta sitoutua toisiinsa. Tämän oikeuden laajentaminen koskemaan kaikkia ihmisiä on tärkeä askel hyvään ja teko myös avioliiton puolesta.

Kiritän opetusministeri Krista Kiurua (sdp) tuomaan julki valmisteilla olevan esityksen korkeakoulujen aloituspaikkalisäyksistä. Lisäpaikat tarkoittavat joko satojen miljoonien kustannusta valtiolle tai mittavaa opetuksen laadun laskua. On välttämätöntä ja viisasta, että mahdollisten aloituspaikkojen kohdentamisen periaatteista ja lukumäärästä käydään avointa keskustelua. Näin poikkeavan koulutuspoliittisen toimen valmistelu on syytä olla läpinäkyvää.

Ministeri Kiuru on kertonut, että osana hallituksen rakennepoliittisen ohjelman toimeenpanoa viiden vuoden aikana korkeakoulujen aloituspaikkoja lisätään vuosittain jopa tuhansilla. Keskusteluissa on ollut noin viiden prosenttiyksikön korotus hallituksen vahvistamaan korkeakoulutettujen osuuteen.

Lisäystä on perusteltu hakijasuman purkamisella. On pakko sanoa, että epäilen keinon vaikuttavuutta. Korkeakoulutettujen aloituspaikkoja on lisätty merkittävästi ja hakijasuma on koko ajan lisääntynyt, ei vähentynyt. Aloituspaikkojen mittavaan lisäämiseen liittyy monta vaikeaa ongelmaa.

Oli tervetullutta, että opetusministeri Kiuru vakuutti viime torstaina eduskunnan kyselytunnilla, että mahdolliset lisäpaikat tullaan kohdistamaan juuri niille aloille, joilla on kysyntää työvoimasta. Tästä lupauksesta on tinkimättömästi pidettävä kiinni.

Hallituksen on ehdottomasti pidettävä kiinni kahdesta perusperiaatteesta. Ensinnäkin, mahdollinen paikkamäärän nosto on suunnattava kiistattomille työvoimapulan aloille. Tällä hetkellä tarvetta on esimerkiksi erityisopettajista, luokanopettajista, sosiaalityöntekijöistä, yliopistollisista lastentarhanopettajista, toimintaterapeuteista, puheterapeuteista ja työterveyshoitajista. Myös Helsingin yliopisto on pitkään odottanut ja anonut ministeriltä tuloksetta terveydenhuollon maisterin tutkinnonanto-oikeutta. Näiden alojen ongelmiin on nyt mahdollisuus löytää ratkaisuja.

Hallituksen on otettava tosissaan yli 40 000 korkeasti koulutetun työttömien joukko ja sen jatkuva kasvu. Tietoinen kortistoon kouluttaminen olisi järjetöntä. Akavan tietojen mukaan vastavalmistuneiden lakimiesten työttömyys on lyhyessä ajassa noussut 80 prosenttia, ja kauppatieteilijöitä on työttömänä miltei 3000. Tradenomit ovat toistuvasti esittäneet huolensa oman alansa kasvavasta työttömyydestä. Esimerkkejä löytyy useilta muilta aloilta, joilla lisäkoulutukselle ei ole asiallisia perusteita. Vetovoimaisuus ei voi olla lisäysperuste.

Toiseksi, lisäaloituspaikkojen edellytys on lisärahoitus. Korkeakoulutuksen laatua ei ole varaa murentaa. Koulutussektori on jo nyt kantanut mittavaa vastuuta säästötalkoissa.

Hallituksen on syytä lisätä kehysriihen esityslistan kärkeen pohdinta, miten voimakkaiden sopeuttamistoimien keskellä turvataan opetuksen ja tutkimuksen laatu. Vaikka maailma muuttuu, se tosiasia ei muutu, että Suomi pärjää vain korkealla osaamisella ja laadukkaalla koulutuksella.

Koulutuksen on tuotava yhä useammalle valmiudet luoda tarvittaessa oma työpaikkansa. Koulutuksen läpäisy on asia, joka vaati lisätoimia kaikilla koulutuksen tasoilla. Perusasteen varaan jääneiden osuuden vähentäminen on asia, jonka ratkaisemiseen pitäisi keskittyä.

On hyvä todeta, että Suomessa on korkeakoulupaikkoja jo 60 prosentille ikäluokasta.

Kokoomus on täystyrmännyt demariopetusministereiden ehdotuksen korkeakouludiplomeista eli yliopistojen kaksivuotisista lyhyttutkinnoista. Tämä olisi askel aivan väärään suuntaan ja polku koulutustason laskemiseen. Sama riski on korkeakoulujen mittavassa aloituspaikkalisäyksessä.

Lyhyttutkintoja on perusteltu sillä, että mahdollisimman monella olisi mahdollisuus opiskella korkeakoulussa. Hallitusohjelman tavoite ”maailman osaavin kansa” ei tarkoita sitä, että kaikilla pitäisi olla korkeakoulututkinto hinnalla millä hyvänsä. Tavoite toteutuu sillä, että huolehdimme koulutuksen laadusta ja muistamme, että pärjätäksemme tarvitsemme erilaista osaamista.

Kiusaaminen on monia lapsia ja nuoria koskeva ongelma, joka näkyy myös kouluterveyskyselyn tuloksissa. Kiusaavilla lapsilla on lisääntynyt riski jatkaa kiusaamista aikuisena, jos kukaan ei pysäytä negatiivista käyttäytymistä. Kiusaamisen ehkäisyllä on kauaskantoiset myönteiset vaikutukset lasten hyvinvoinnille ja koulunkäynnille sekä koko elämälle. Viimeksi kiusaamisilmiölle antoi kasvot Rädyn saama pahoinpitelytuomio.

On iso epäkohta, että päivähoitolaissa eikä valtakunnallisissa varhaiskasvatuksen perusteissa ole mainintaa kiusaamisen ennaltaehkäisemisestä ja kitkemisestä. Sen sijaan isompia lapsia, peruskoululaisia ja toisen asteen opiskelijoita suojaa laki, joka edellyttää, että oppilaat on suojattava väkivallalta, kiusaamiselta ja häirinnältä.

Tällä eduskuntakaudella on tarkoitus päivittää yli 40 vuotta vanha päivähoitolaki varhaiskasvatuslaiksi. On välttämätöntä, että valmisteilla olevaan uuteen varhaiskasvatuslakiin kirjataan pykälätasolle kiusaamisen ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen. Kiusaamiseen on saatava nollatoleranssi jo varhaisessa vaiheessa. Sen minkä kotona ja päivähoidossa oppii, sen koulussa ja myöhemmin elämässä taitaa.

Kiusaamisen kitkeminen edellyttää riittävää määrää lastentarhaopettajia ja osaamista koko päiväkodin moniammatilliselle henkilöstölle.

Tutkimukset osoittavat, että kiusaamisongelmaan on pureuduttava varhaisessa vaiheessa päivähoidossa, jottei kiusaamisesta juurru tapa, joka siirtyy lapsen mukana peruskouluun. Helsingin yliopiston tutkija Laura Repo on korostanut, että kiusaaminen on opittu käyttäytymismalli. Hänen mielestään aikuisen tulisi olla mukana leikeissä. Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Folkhälsan julkaiseman tutkimushankkeen mukaan päiväkodissa kiusaajia ja kiusattuja koskevat prosenttiluvut vastaavat suurelta osin koulussa tehtyjen tutkimusten tuloksia.

On välttämätöntä, että vanhemmat ovat mukana kiusaamisen vastaisessa työssä, sillä he ovat ensisijaiset vaikuttajat ja vastuunkantajat lapsen elämässä. Vanhempien yhteistyöllä voidaan luoda tärkeitä aikuisten verkostoja lasten kasvun tueksi. Lasten on voitava luottaa siihen, että kaikesta kiusaamisesta uskaltaa puhua, ja että aikuiset aina auttavat, eivätkä jätä lasta yksin. Kiusaamisen kitkemiseen tarvitaan lapsen koko lähiyhteisö.

Nyt kun varhaiskasvatuksen ja päivähoitopalvelujen lainsäädännön valmistelu, hallinto ja ohjaus on siirretty opetus- ja kulttuuriministeriöön, on tärkeää laajentaa myös KiVa-koulu -hanke varhaiskasvatukseen ja päiväkoteihin.

Toimiessani opetusministerinä laajensimme opetusministeriön rahoittamaa KiVa koulu -hanketta. Siinä tavoitteena on ehkäistä koulukiusaamista luomalla konkreettisia työkaluja opettajien, oppilaiden ja vanhempien käyttöön jokaiseen peruskouluun. Samanlaisia välineitä tarvitaan päiväkodeissa ja varhaiskasvatuksessa. KiVa-koulun tulokset ovat olleet kansainvälisestikin merkittäviä: kiusatuksi joutumisen ja toisten kiusaamisen on todettu vähentyneen merkittävästi ohjelmaa toteuttaneissa kouluissa.

Epävarmassa taloustilanteessa on lohdullista, että ainakin kahdesta voimme olla varmoja. Talous on tasapainotettava, emme saa ahnehtia tulevien sukupolvien mahdollisuuksia. Toimet, joita teemme lasten hyvinvoinnin edistämiseksi ovat kullanarvoisia. Suurin osa lapsista ja nuorista voi hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. Mutta kasvava joukko voi huonosti. Lasten pahoinvoinnin kitkeminen ja ehkäiseminen on asia, johon on pysähdyttävä.

Ydinkysymys on, missä on menty pieleen. Ainakin viidessä asiassa olemme menneet vikaan.

Ensinnäkin, vanhempien ja perheen merkitystä ei ymmärretä riittävästi, vaan usein yritetään auttaa lasta yksin. Valtiontalouden tarkastusviraston lastensuojelua koskevan raportin tulokset olivat karuja: perheitä ei tueta riittävästi missään lastensuojelun vaiheessa. Tai toisinpäin, hoidetaan aikuista esimerkiksi päihdeongelmissa ja unohdetaan, että hän on isä tai äiti. Ja se, miten alkoholi vaurioittaa kykyä toimia vanhempana.

Toiseksi, apua ja tukea saa liian usein liian myöhään. Olemme lainsäädännöllä ja eri ohjelmilla pyrkineet ehkäisevien toimien vahvistamiseen. Silti raskaat toimet kuten huostaanotot lisääntyvät. Eduskunnan asiantuntijakuulemisessa on todettu, että lasten huostaanoton ja sijoittamisen kustannukset ovat niin suuret, että yhdenkin huostaanoton välttämiseksi melkein mikä tahansa määrä ehkäisevää tai avohuollon työtä on kannattavaa. Inhimillisistä kustannuksista puhumattakaan. On käsittämätöntä, että edelleen on kuntia, joissa perheen ensimmäinen apu on huostaanotto.

Kolmanneksi, jos vanhemmat eivät jaksa ja kykene, niin kuka pitää huolta lapsesta?

Tiedämme, että yksi pysyvä aikuissuhde kannattelee lasta. Tämä jää liian monen lapsen osalta toteutumatta. Lasta auttavia asiantuntijoita voi olla kymmeniä mutta yksikään ei välttämättä ole tuttu lapselle.

Neljänneksi, lapsen kohtaaminen ja kuuleminen jää liian usein viranomaisyhteistyön ja lähetekulttuurin jalkoihin. Lapsia pompotetaan palvelusta ja viranomaiselta toiselle, ilman että joku todella pysähtyisi kuuntelemaan ja auttamaan lasta. Lasten kuuleminen ja osallisuus on välttämätöntä. Tiedossa on, että me aikuiset aliarvioimme lasten ja nuorten ongelmia verrattuna siihen, miten lapset itse kokevat asioita.

Viidenneksi, perhepolitiikkamme pohjautuu liiaksi ajatukseen kahden yhdessä asuvan vanhemman ydinperheestä. Arjen todellisuus on hyvin usein toinen. Perheet ovat erilasia, mutta samanarvoisia. Perhepolitiikkamme laahaa osin jäljessä.

Näissä viidessä asiassa ei ole mitään uutta. Kysymys kuuluu: miten muuttaa – ei vain lakeja vaan myös syvään juurtuneita toimintatapojamme ja ajatteluamme.

Kuudenneksi on vielä todettava, että meillä on liian vähän koottua ajantasaista tietoa lasten hyvinvoinnista. Voimavarojen oikean kohdentamisen edellytys on se, että päätöksenteko perustuu tietoon. Kouluterveyskysely on ulotettava alakoululaisiin ja neuvoloissa pitää toteuttaa kysely, jotta oikeasti tietäisimme miten lapset voivat ja voisimme arvioida toimiemme vaikuttavuutta. Tiedot pitäisi olla helposti saatuvilla, vaikka THL:n ja lapsiasiavaltuutetun nettisivuilla. Ruotsissa vastaava verkkopalvelu on sujuvasti toiminnassa.

Valtiovallalla on vastuu siinä, että emme ota lapsia itsellemme ja ajattele, että yhteiskunta hoitaa lapset. Päävastuu on vanhemmilla. Vanhemmuutta on tuettava aina silloin kun se on lapsen etu. Erityisesti ennaltaehkäisevä kotiapua sekä lasten lähellä toimivien aikuisten ja eri toimijoiden yhteistyö on saatava toimimaan lapsen parhaaksi ja koko perheen tukemiseksi. Valtiovallalla on myös vastuu huolehtia, että silloin kun vanhemmuus ei riitä, niin jokaisella lapsella on lähellä aikuinen, joka kantaa päävastuun.

Vaikka maailma muuttuu, niin se tosiasia pysyy, että lapset tarvitsevat aikuisten aikaa voidakseen hyvin ja kasvaakseen turvallisesti aikuisuuteen. Vanhempien tai muiden läheisten aikuisten huolenpidon merkitystä ei voi mikään innovaatio korvata.

Peräänkuulutan Guggenheim-hankkeen nauttimaa "mistään ei lannistuta" asennetta Helsingin byrokratian rattailta erityisesti yrittäjälähtöisiin hankkeisiin. Menestyäkseen Helsinki kaipaa kipeästi uudenlaisia ja innovatiivisia ratkaisuja.

Helsingin Sanomien uutisoima tieto virkamiesten HIFK:n kaavaileman Helsinki Garden - monitoimihallin tyrmäämisestä nosti ison äläkän ja syystä. Virkamiesten lehteen kirjoitetut perustelut olivat vähintäänkin hämmästyttäviä ja menivät yli kaupunkilaisjärjen. Miksi ei kaupunkiin voisi tehdä myös asuntoja ja yhdistää ne jäähalliin sekä palveluihin. Juuri tällaisia innovatiivisia ja uudenlaisia hankkeita Helsinki tarvitsee elävöittääkseen kaupunkikuvaa ja kulttuuria muullakin kuin pelkästään veronmaksajien rahoilla. Ja mikä olennaista HIFK ja helsinkiläiset tarvitsevat uuden hallin. Kyse on myös runsaslukuisen lapsi- ja nuorisojoukon harrastuksesta jäällä ja katsomossa.

Useat helsinkiläiset päättäjät ja veronmaksajat ajattelivat varmasti samoin kuin minä; virkamiesten näkemyksiä ei pidä sellaisenaan niellä. Virkamiesten kannanotto olisi vaarantanut HIFK rakentaman rahoitusmallin ja siten hankkeenkin.

Tuoreimmat uutiset kaupungin virkamiesten ja HIFK:n edustajien tapaamisesta ovat jo paljon parempia. Uutisoinnin mukaan osapuolet ovat lähentyneet toisiaan ja Mäntymäki on yksi mahdollinen rakennuspaikka. Toinen vaihtoehto on vanhan hallin viereen ja Nordenskiöldinkadun varteen rakentaminen. Vanhan hallin korjaaminen lienee epätodennäköisintä.

Pisararadan läheisyys tekee Mäntymäestä loistavan paikan monitoimihallille, joka upealla tavalla täydentäisi Olympiastadionin ja Oopperan kokonaisuutta. Kyseiset rakennukset eivät varmaankaan kalpene, vaikka viereen rakennetaan. Siitähän kaupungissa on kyse, että taloja rakennetaan vierekkäin.

Hankkeen edistyessä on tietenkin kaikilla kaupunkilaisilla mahdollisuus sanoa sanansa rakennushankkeesta. Monelle Töölön seudun yrittäjälle on ollut helpotus, ettei halliin olla kaavailemassa kaupan suuryksikköä, vaan suunnitelmissa on ollut muutaman tuhannen neliön ruokakauppa.

Nyt on kaupungin jatkettava ripeästi neuvotteluja ja valmisteluja, jotta HIFK-halliasia saadaan eteenpäin ja mahdollisimman pian kaupunkisuunnittelulautakuntaan. Asioiden venyttäminen ja vitkuttelu tulisi kalliiksi, eikä ole kenenkään etu. Peukkuja on pidettävä myös sille, että vanha halli kestää siihen saakka, kun uusi valmistuu.

Lapsiasiavaltuutettu Maria-Kaisa Aulan ero oli yllätys ja samalla poikkeuksellisen vahva kannanotto lapsiasiavaltuutetun toimiston voimavarojen puolesta. Tehtävästään eronnut Aula on todennut, että työ on ollut luovaa ja sisällöllisesti palkitsevaa, mutta samalla kuormittavaa henkilöstön vähyyden vuoksi. Aula toivookin seuraajalleen parempia toimintaedellytyksiä.

On kiitettävä, että peruspalveluministeri Huovinen (sd) on sanonut ottavansa lapsiasiavaltuutetun eron hyvin vakavasti ja kannanottona resurssien vähäisyydestä. Olen samaa mieltä peruspalveluministerin toteamuksen kanssa, että talouden niukkana aikana suuren suuria lupauksia ei voida tehdä.

Lapsiasiavaltuutettu on itsenäinen viranomainen, joka toimii sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä. Hän edistää lapsen edun ja oikeuksien toteutumista yhteiskunnassamme. Valtuutettu toimii yhteistyössä muiden viranomaisten sekä järjestöjen kanssa. Lapsiasiavaltuutettu seuraa lasten ja nuorten elinolosuhteita, lainsäädäntöä sekä yhteiskunnallista päätöksentekoa. Samalla hän arvioi lasten ja nuorten oikeuksien ja hyvinvoinnin toteutumista suomalaisessa yhteiskunnassa. Valtuutettu tekee aloitteita sekä antaa neuvoja ja ohjeita lapsia ja nuoria koskevissa asioissa. Hän edistää myös YK:n lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen toteutumista.

Nykyisessä taloustilanteessa on haastavaa lisätä voimavaroja valtionhallintoon. Välttämätöntä onkin ensin arvioida eri organisaatioiden synenergia – ja yhteistyömahdollisuudet sekä toimenkuvien painopisteet. Eroavan Aulan hätähuutoa voimavaroista ei voi jättää huomioimatta.

Meidän täytyy kannustaa koko hallitusta etsimään luovia tapoja uudistaa valtionhallintoa. Pidän perusteltuna vaihtoehtona lapsiasiavaltuutetun toimiston siirtämistä Jyväskylästä Helsinkiin eduskunnan oikeusasiamiehen toimiston tai ihmisoikeuskeskuksen yhteyteen. Tällä järjestelyllä voisi olla mahdollista turvata resurssit nykyistä paremmin sekä turvata valtuutettujen riippumaton asema. Lapsiasiavaltuutetun useimmat keskeiset valtionhallinnon ja esimerkiksi järjestöjen yhteistyökumppanit ovat pääkaupunkiseudulla, joten siirrolla olisi myös mahdollisuus lisätä lapsiasiavaltuutetun toimiston työn kustannustehokkuutta.

Muistaen 90-luvun laman toimien vaikutukset lasten ja perheiden tilanteeseen, on viisasta huolehtia lapsiasiavaltuutetun työn saumattomasta jatkumisesta ja riittävistä voimavaroista. Edessä on esimerkiksi mittavan suuria rakenteellisia uudistuksia ja talouden sopeuttamistoimia. Lapsiasiavaltuutettua tarvitaan.

Toivon, että peruspalveluministeri Huovinen (sd) ottaisi ehdotuksen lapsiasiavaltuutetun toimiston siirrosta harkintaansa ja että tämän lisäksi valtionviranomaistoiminnoissa tehtäisiin arvio, miten voimavaroja on kohdennettu lasten asioiden käsittelyyn. Ministeri on itsekin viitannut lapsiasioiden voimavarojen vähyyteen ministeriössä ja valvonnassa. Tämä on näkynyt vakavalla tavalla esimerkiksi lastensuojelussa. Arvion perusteella on mahdollista pohtia olemassa olevien voimavarojen uudelleen kohdentamista niin, että lasten asiat on hoidettu ja valvottu riittävällä tavalla.

Kiitän lapsiasiavaltuutettu Aulaa ansiokkaasta työstä lasten puolesta. Eduskunnan Lapsen puolesta – ryhmä on tehnyt tiivistä työtä lapsiasiavaltuutetun kanssa ja se on ollut tärkeää sekä tuloksellista.

Heikentynyttä lukutaitoa ja vähenevää kiinnostusta lukemiseen ei saa jättää vain opettajien harteille. Tietenkin lukutaidon edistäminen on asia, joka on otettava vakavasti varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen kehittämisessä mutta kaikkea lukemisen merkitystä on hyvä miettiä joka kodissa. Kannustan ja innostan vanhempia, isovanhempia ja muita lasten lähellä olevia aikuisia lukutalkoisiin lasten lukutaidon edistämiseksi.

Kotona lukemisella on aivan erityinen merkitys. Vanhempien ja muiden läheisten aikuisten rooli on avainasemassa lasten kiinnostuksessa lukemiseen. Lapselle lukeminen on monin tavoin merkityksellistä lapsen koko kehitykselle. Kun luemme lapselle, vahvistamme lapsen kielen kehitystä, tulevaa lukutaitoa ja kiinnostusta lukemiseen. Lapselle lukeminen ja yhdessä lukeminen lapsen opittua lukemaan auttavat lapsen koulunkäyntiä ja helpottavat tulevaisuudessa hänen oppimistaan.

Arjessa tehdyt asiat voivat joskus olla paljon tehokkaampia kuin valtiovallan säädökset ja hankkeet. Lukutalkoot on myös talouden tiukassa tilanteessa keino, joka ei maksa mitään. On tärkeä muistaa, että ovi lukemisen maailmaan avataan yhteisen lukemisen avulla ja tässä vanhemmilla ja muilla lasten läheisillä aikuisilla on päävastuu.

Kotona opitaan myös sitoutuminen koulutyöhön ja koulun sekä opettajien arvostus sekä se, että oppiminen vaatii ahkeruutta. Nämä ovat tärkeitä taitoja lapselle koko elämän.

Lastemme heikentynyt lukutaito vakava uhka koko maamme sivistykselle ja osaamiselle, onhan lukutaito kaiken oppimisen kivijalka. Nuorten lukutaito on heikentynyt ja kiinnostus lukemista kohtaan on vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Heikkoja osaajia on aiempaa enemmän ja erinomaisia puolestaan aiempaa vähemmän. Samaan aikaan niiden nuorten osuus, jotka eivät lue läksyjen lisäksi lainkaan vapaa-ajallaan, on merkittävästi kasvanut.

On välttämätöntä, että Suomessa löydämme monipuolisia keinoja innostaa kaikkia lapsia lukemaan. Koulujen lukuharjoitukset ja kirjailijavierailut, kirjallisuuskerhot, koulujen kirjastot sekä yhteistyö yleisten kirjastojen kanssa ovat asioita, joita meidän tulee vaalia ja vauhdittaa. Parhaillaan työn alla oleva perusopetuksen uudistus on lukemisen innostamisessa iso mahdollisuus, jota meillä ei ole varaa hukata. Samoin työn alla oleva päivähoitolain uudistamisen varhaiskasvatuslaiksi. Kirjastojen kanssa tehtävä yhteistyö on hyvä olla osa jokaisen päiväkodin arkea. Päiväkodit ja koulut voivat osaltaan innostaa ja kannustaa perheitä yhteiseen lukuharrastukseen.

Tukemalla lapsen lukemista opinpolun alkuvaiheessa voidaan tehokkaasti kitkeä eroja oppimistuloksissa. Lukeminen on osa perustaitoja, joita on vaikea myöhemmin nopeasti kiriä. Tasavertaiset mahdollisuudet oppimiseen ja sivistykseen ovat asia, jotka viisaimmin tehdään varhaisessa vaiheessa. Oppivelvolisuuden päättyessä ollaan jo monin tavoin myöhässä.

Kun lapselle on luettu, tulee kirjasta ystävä, joka kulkee mukana koko elämän.

Valtaosa meistä suomalaisista on kirjastojen ja kirjojen ystäviä. Suomessa käytetään kirjastoja eniten kaikista Pohjoismaista. Yleisten kirjastojen vuosittainen lainausmäärä oli vuonna 2012 noin 95 000 000. On ikävä tosiasia, että työ ei rahallisesti kiitä kirjan tekijää kohtuudella. Yhdestä lainatapahtumasta tekijä saa korvausta vain muutaman sentin. Esimerkiksi Tanskassa lainauskorvausmäärärahat ovat yli seitsemän kertaa enemmän kuin Suomessa.

Suomessa teosten lainamääriin perustuvat korvaukset ovat olleet käytössä vasta vuodesta 2007. Muissa Pohjoismaissa vastaavia korvauksia on maksettu jo usean vuosikymmenen ajan. Vuokraus- ja lainausdirektiivi implementoitiin aikanaan 1990-luvun puolivälissä Suomeen epäonnistuneesti. Silloin tekijöille säädettiin oikeus lainauskorvaukseen, mutta kaikki merkittävää lainaustoimintaa harjoittavat kirjastot vapautettiin korvauksen maksamisesta.

Vuonna 2004 Suomi sai Euroopan yhteisön komissiolta virallisen huomautuksen vuokraus- ja lainausdirektiivin virheellisestä implementoinnista. Suomessa tehtiin syksyllä 2006 pikaisella lainvalmistelulla muutos tekijänoikeuslakiin, jonka seurauksena yleiset kirjastot poistettiin poikkeuksen piiristä. Tässä yhteydessä eduskunta kiinnitti huomiota siihen, että lainauskorvausmääräraha oli huomattavan pieni suhteessa yleisten kirjastojen vuosittaisiin lainamääriin.

Kirjallisuuden lainaamisesta yli viidesosa tapahtuu tutkimusta ja opetustoimintaa palvelevista kirjastoista, jotka Suomessa ovat edelleen korvauksen ulkopuolella. Muissa Pohjoismaissa opetus- ja tutkimuskirjastot ovat pääsääntöisesti mukana lainaluvuissa ja korvauksen piirissä. Eduskunta on useasti edellyttänyt, että tutkimus- ja opetustoimintaa palvelevat kirjastot liitetään tekijänoikeuslain lainauskorvausjärjestelmään. Tämä on välttämätöntä opetus- ja tutkimuskirjallisuuden tekijöiden omaisuuden suojan ja yhdenvertaisen kohtelun kannalta.

Lainauskorvausjärjestelmän alkuvuosina lainauskorvauksiin oli käytettävissä 3 milj. euroa, mutta sen jälkeen siihen on tehty pieniä korotuksia usein eduskunnan valtiovarainvaliokunnan vaateesta ja aloitteesta. Vuonna 2013 määräraha oli 3,8 milj. euroa. Eduskunnan valtiovarainvaliokunnan sivistys- ja tiedejaostossa lisäsimme vuoden 2014 budjettiin lainauskorvausten korottamiseen 100 000 euroa. Määrärahalisäyksen lisäksi toistimme linjauksemme, että lainauskorvausten tasoa on pyrittävä edelleen nostamaan ja että tiukasta taloustilanteesta huolimatta on löydettävä keinot lainauskorvauksen laajentamiseen tutkimus- ja opetuskirjastoista tapahtuvaan lainaamiseen.

Tämä on vahva viesti opetus- ja kulttuuriministeriölle ja koko hallitukselle. Suomalainen kirjallisuus on asia, josta meillä suomalaisilla on päävastuu, jota emme voi ulkoistaa.

Vaateellemme antaa vahvan tuen Euroopan unionin tuomioistuin, joka on ottanut kesäkuussa 2011 antamassaan tuomiossa kantaa vuokraus- ja lainausdirektiiviin sekä kohtuullisen korvauksen määräytymiseen. Tuomiossa korostetaan, että jos tekijältä poistetaan mahdollisuus kieltää teostensa lainaaminen, niin se edellyttää sen turvaamista, että tekijät saavat lainaamisesta korvauksen.

Laadukas suomalainen kirjallisuus tarjoaa kirjastolaitokselle sisällön samalla mahdollistaen sen olemassaolon. Tekijän palkka koostuu erilaisista tekijänpalkkiokorvauksista, joita hän saa teostensa käyttämisestä. Siksi on erittäin tärkeää, että nämä korvaukset ovat kohtuullisia. Syksyllä 2012 yli 5 300 tekijää ja kirjallisuuden ystävää allekirjoitti lainauskorvausmäärärahojen korottamista koskevan vetoomuksen, joka luovutettiin ministeri Arhinmäelle.

Turvaamalla tekijöille kohtuullisen korvauksen näiden sisältöjen lainaamisesta, voidaan samalla turvata tekijöiden mahdollisuus keskittyä luovaan työhön. Hallitusohjelmassa painotetaan, että tekijänoikeuslailla säädetään nykyistä tarkemmin tekijänoikeuksien käytöstä suoritettavasta kohtuullisesta korvauksesta. Oikeus kohtuulliseen korvaukseen tulee turvata myös silloin, kun teoksia käytetään kirjastoissa. On oikeudenmukaista ja viisasta suomalaisen sivistyksen ja kirjallisuuden kannalta, että kirjailijoiden työ kannattaa.

Sari Sarkomaa
kansanedustaja (kok)
valtiovarainvaliokunnan sivistys- ja tiedejaoston jäsen
www.sarisarkomaa.fi