Arvoisat juhlaseminaarivieraat,

Alkuun haluan koko valtioneuvoston puolesta onnitella 70-vuotiasta Suomen uskonnonopettajain liittoa. Liitto on vuosien aikana toiminut uskonnonopetuksen ja eettis-sosiaalisen kasvatuksen vankkana puolestapuhujana, tarjonnut jäsenilleen koulutusta, mahdollisuutta oman osaamisen kehittämiseen sekä korkeatasoiseen kansainväliseen toimintaan. Tästä haluan omasta puolestani liittoa kiittää.

Sivistys on yhteiskunnan keskeinen arvo, johon koko koululainsäädäntömme perustuu. Oman ja muiden uskontojen tuntemus kuuluvat yleissivistykseen. Uskontokasvatuksen tavoitteena on tukea laaja-alaisesti lapsen ja nuoren kasvamista tasapainoiseksi ja täysvaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi.

Uskonnon opetuksen monipuolisiin tavoitteisiin sisältyy omaan uskontoon ja sen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin perehtymistä. Myös suomalaiseen katsomusperinteeseen ja uskonnon kulttuuriseen merkitykseen tutustuminen on keskeisellä sijalla. Tärkeitä opetuksen tavoitteita ovat myös eettisyyteen kasvaminen: uskonnon eettisen ulottuvuuden ymmärtäminen sekä omien tekojemme eettinen tarkastelu.

Suomessa uskontokasvatus aloitetaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa, toisin kuin monessa muussa maassa. Meillä uskonnollinen ja eettinen kasvatus kuuluvat myös päivähoidon ohjelmaan, joten lapsi voi saada tietoa omasta uskonnosta, muulla tavoin uskovista ja eettisistä kysymyksistä jo siinä vaiheessa, kun hän rakentaa alustavasti omaa maailmankuvaansa.

Tämän mahdollistaa suomalaisten varhaiskasvattajien ja opettajien kansainvälisesti erittäin korkea osaamis- ja koulutustaso. Meillä myös varhaiskasvattajat koulutetaan yliopistoissa tai korkeakouluissa. Kun tähän lisätään opettajien, luokanopettajien ja aineenopettajien, ja muun koulu- ja opetushenkilöstön korkea koulutustaso ja osaaminen, voidaan tälle perustalle rakentaa se ainutlaatuinen uskontokasvatuksen malli, jonka edustajia myös te suomalaiset uskonnonopettajat olette.

Hyvät naiset ja herrat,

Eri uskontojen kohtaaminen on noussut, ja nousee edelleen, entistä tärkeämmäksi osaksi koulujen uskontokasvatusta. Kuitenkin perusta tähän erilaisuuden kohtaamiseen on oman uskonnon tuntemisessa ja siihen kasvamisessa. Oman uskonnon opetus on koulujen uskonnonopetuksen tärkein painopiste. Suomalainen identiteetti rakentuu vahvasti kodin, koulun ja suomalaisen kulttuurin ymmärtämisen kokonaisuuteen. Koti rakentaa perustan jokaisen lapsen maailmankatsomukselle. Koulun tehtävänä on yhdessä kotien kanssa vahvistaa lapsen kasvamista antamalla siihen laaja-alaisuutta, monipuolisuutta ja tietoa.

Tavoitteena opetuksessa on luoda ja syventää lapsen ja nuoren yleissivistystä, joka rakentuu monesta eri elementistä - ajankohtaisista, yhteiskunnallisista ja kansainvälisistä ja luonnontieteellisistä tiedoista: historiasta, kielitaidosta, taiteesta ja myös uskontomme ja muiden uskontojen tuntemisesta. Tämän tavoitteen saavuttamisessa tärkeää on synnyttää opetukseen entistä vahvempi eri oppiaineiden välinen integraatio, jossa jokaisen aineen parhaita elementtejä vahvistetaan toisten aineiden vastaaville elementeillä.

Suomessa - toisin kuin monissa muissa maissa - uskonnonopetus nähdään siis keskeisenä osana koulun sivistystehtävää. Erityisesti 1970-luvulla uskonnonopetus haluttiin pois kouluista, mutta sitä ratkaisua ei kuitenkaan koskaan tehty. Pidän ratkaisua erittäin onnistuneena. Nyt näemme selvästi, että päinvastoin kuin 60- ja 70-luvuilla ennustettiin, on uskontojen asema maailmassa paikoin jopa vahvistunut. Nykymaailmassa on siksi entistä tärkeämpää antaa lapsille ja nuorille uskontokasvatusta evästykseksi elämään.

Hyvät naiset ja herrat,

Lienee paikallaan tarkastella hieman suomalaisen koululaitoksen uskontokasvatuksen historiaa, sillä uskonnonopetuksella kouluissa on yhtä pitkä historia kuin koululaitoksella Suomessa. Onpa jopa oma ministeriöni, opetusministeriö, alkujaan Suomen senaatin kirkollistoimituskunta. Suomen itsenäistyttyä toimituskunnasta tuli kirkollis- ja opetusasiainministeriö ja vasta vuonna 1922 nimi lyheni opetusministeriöksi.

Kun maahamme muodostui vähitellen kirkollinen hallinto 1200-luvulla, toi se mukanaan myös ensimmäiset koulut. Niiden keskeisenä opetettavana aineena oli teologia. Maaseudun opetuksesta taas vastasivat luostarit, jotka hengellisen elämän rinnalla harjoittivat opetusta, maanviljelystä ja käsiteollisuutta. Ne olivat näin sen aikaisia monitoimikeskuksia omalla alueellaan.

Kansanopetus oli 1500-luvulla alkaneen uskonpuhdistuksen keskeisiä tavoitteita. 1600-luvulla Turun piispa Gezelius vanhempi laatikin selkeän suunnitelman kansanopetuksen toteuttamiseksi koko maassa. Jotta kehitystä voitiin seurata, alettiin jokaisessa paikallisseurakunnassa pitää niin sanottuja kirkonkirjoja, joihin merkittiin henkilötietojen ohella myös edistyminen lukutaidossa. Vuosittain pidetyillä kinkereillä lukutaitoa tarkastettiin. Ulkoluvun sijasta pyrittiin ymmärtävään lukemiseen. Kuten usein keskusteluissa nykyään pohditaan kenen tehtävä uskonnollinen kasvatus on, silloinkin oli epäselvää, kumpi kansan opettamista eli uskonnollisesta kasvatuksesta huolehtisi; valtio vai kirkko.

Valistuksen aikana kansanopettamista pidettiin tärkeänä kaikkialla Euroopassa. Innokkaat suomalaiset perustivat pieniä paikallisia kouluja eri puolille maata. Kuitenkin päävastuun kansanopetuksesta kantoivat lukkarit. Milloin oppilaat menivät lukkarin luokse, kuten Aleksis Kivi kuvaa Seitsemässä veljeksessä. Milloin taas opettaja kiersi kylästä toiseen kiertokoulun tapaan. Päävastuu lasten kasvatuksessa oli lasten vanhemmilla. Ruotsinvallan aikana lakia vanhempien kasvatusvelvollisuudesta jopa kiristettiin uhkaamalla vanhempia sakoilla, jos he laiminlöivät velvollisuutensa.

1800-luvulla valtio alkoi ottaa entistä enemmän vastuuta kirkolta koulujen hallinnosta ja kouluista. Kansakoululaitos alkoi vuonna 1866 ja kouluhallitus perustettiin vuonna 1870. Uusi työnjako merkitsi, että uskonnonopetus muodostui yhteiseksi työsaraksi koulun ja kirkon välille.

Samaan aikaan kirkko kehitti omia koulujaan. Rippikoulut lisääntyivät ja pyhäkouluja alettiin pitää eri puolilla maata. Monet kansakoulunopettajat toimivat opettajina pyhäkouluissa. Osa papeista oli uskonnonopettajina kouluissa. Maamme itsenäistyminen vuonna 1917 toi monia muutoksia kouluihin. Uskonnonvapauslaki vuonna 1922 selkeytti uskonnonopetuksen asemaa.

Hyvät naiset ja herrat,

Vuoden 1923 kansakoululaki määräsi koulussa opetettavan uskontoa sen uskontokunnan tunnustuksen mukaan, johon oppilaiden enemmistö kuului. Tämä säädös mahdollisti myös oikeuden olla osallistumatta uskonnon opetukseen, jos ei kuulunut enemmistön uskontokuntaan. Uskonnonopetus määräytyi näin tunnustukselliseksi eli uskontokuntasidonnaiseksi. Kouluihin tuli myös ortodoksista opetusta. Vähintään 20 samaan uskontokuntaan kuuluvalle ei-luterilaiselle tuli opettaa omaa uskontoa. Lisäksi uskontokuntiin kuulumattomille opetettiin uskonnonhistoriaa ja siveysoppia.

Kansakoululainsäädäntö ei koskenut oppikoulua. Oppikoulussa vain ortodokseille oli omaa opetusta. Muut vapautettiin kokonaan opetuksesta.

1950-luvun alussa tehdyt kansakoulujen opetussuunnitelmat eivät muuttaneet uskonnon asemaa koulussa, vaikka sodan jälkeisinä vuosina esiintyikin hyvin voimakasta koulujen uskonnon opetuksen ja kasvatuksen vastustusta. Opetuksen määrä tosin väheni aiemmasta, mutta sen määrä oli nykyiseen verrattuna merkittävästi suurempi. Opetus oli edelleen tunnustuksellista mutta orastavasti jo tässä vaiheessa tehtiin eroa kirkon ja koulun opetuksen välille.

Merkittävä askel uskontokasvatuksessa otettiin 1985, jolloin kouluihin tuli oppiaineeksi uskontokuntiin kuulumattomille oppilaille elämänkatsomustieto. Samalla lainsäädännöllä muutettiin muiden uskontojen asemaa kouluissa siten, että jo kolmelle oppilaalle samassa koulussa huoltajien pyynnöstä tuli opettaa omaa uskontoa.

Uudet opetussuunnitelmien perusteet 1994 viitoittivat tietä selvempään kirkon ja koulun opetuksen eroon ja sittemmin koululainsäädännön uudistus 1998 ja uskonnonvapauslainsäädännön uudistus 2003 poistivat kauan voimassa olleen tunnustuksellisen uskonnonopetuksen kouluista. Tilalla on nykyään oppilaan oman uskonnon opetus, jossa lähdetään koulun yleisten tavoitteiden perustalle rakennettavista uskonnon keskeisistä piirteistä. Kaikkien uskontojen opetuksessa vallitsevat yhteiset periaatteet, joita uskonnonopetuksen tulee noudattaa. Pitkä tie on kuljettu.

Arvoisat kuulijat,

Mitä on sitten jäänyt näistä vuosisataisista uskontokasvatuksen perinteistä jäljelle nykypäivään?

Vaikka uskonnonopetus on kouluissa itsenäistynyt, yhteistyö koulun ja kirkon välillä jatkuu. Monissa kouluissa käydään edelleen ennen joulua ja lukuvuoden päättymistä kirkossa. Myös virsien laulamisella on pitkä historia koulussa. Virret ovatkin osa suomalaista kulttuuria ja kouluperinnettä. Edelleen kouluissa lauletaan jouluvirsi ”Enkeli taivaan”. Myös keväällä laulettu Suvivirsi on sellainen, jonka monet sukupolvet muistavat omalta kouluajaltaan.

Yhteistyö jatkuu myös suomalaisen kulttuurin opiskelussa. Vanhat ja uudet kirkkorakennukset ovat osa kulttuurimaisemaa, joka liittää menneisyyden ja nykypäivän yhteen. Hautausmaat kirkkojen ympärillä kertovat menneiden sukupolvien työstä niin rauhan kuin sodan aikana. Suomalaisten säveltäjien musiikissa heijastuu yhteiset arvot.

Yhteistyö jatkuu myös kansainvälistymisessä. Kirkkojen välinen yhteistyö eli ekumenia on saanut rinnalleen dialogin eri uskontojen kanssa.

Uskonto on merkittävä osa kulttuuri-identiteettiä. Tarvitsemme jatkossakin laadukasta uskonnonopetusta, joka auttaa meitä tuntemaan juuremme. Oman uskonnon ja sen arvojen hahmottaminen on lapselle ja nuorelle tärkeä asia.

Oman kulttuuri-identiteetin rakentaminen luo myös pohjan kanssakäymiselle toisten ihmisten kanssa. Tätä kanssakäymistä ovat jaetut traditiot saman kulttuuriyhteisön jäsenten kanssa. Kanssakäymistä on myös eri uskontoihin kuuluvien ihmisten kohtaaminen niin täällä Suomessa kuin ulkomaillakin.

Globalisoituvassa maailmassa kohtaamme erilaisuutta entistä enemmän. Nämä kohtaamiset lisäävät myös ihmisen tarvetta tuntea oma uskontonsa. Oman uskonnon tunteminen onkin rakentavan uskontodialogin ehdoton edellytys. Omien lähtökohtien hahmottaminen ei kuitenkaan aina ole helppoa. Siksi tarvitsemme päteviä opettajia auttamaan lapsia ja nuoria tässä vaativassa tehtävässä.

On hienoa, että myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko kantaa edelleen vastuunsa lasten ja nuorten kasvattamisesta suomalaiseen kulttuuriperintöön ja evankelis-luterilaiseen uskontoon. Viime maanantaina julkaistu kirkon strategia vuoteen 2015 asti tukee seurakuntalaisten ja kirkon keskinäistä lähentymistä. Suuntaus on oikea. Kirkon tulee myös jatkossa huolehtia uskonnollisen perinteen välittämisestä suomalaisille ja toimia uskonnollisen yhteisön muodostajana.

Onnistuakseen tässä tarvitsee kirkon jakaa vastuuta myös muiden toimijoiden kesken. Kirkon on jatkossa luotettava entistä enemmän jäseniinsä. Yksi esimerkki tästä olisi antaa kirkon jäsenille oikeus niin halutessaan valita oma seurakuntansa oman elämäntilanteen ja tarpeiden mukaan. Etenkin kaupungeissa luonteva yhteys omaan seurakuntaan katkeaa liian helposti muuttoon seurakuntarajojen ulkopuolelle.

Suomalainen uskonnonopetus ja kirkon strategia sopivat hyvin yhteen. Kun kirkossa painotetaan sen uskonnollista roolia yhteiskunnassa, antaa koulujen uskonnonopetus tietoa ja työkaluja tämän roolin arvioimiseksi. Koulujen tehtävänä tuleekin toimia myös jatkossa tunnustuksettomana uskonnollisen perinteen välittäjänä, ohjaamassa ja kannustamassa ihmisiä itse muodostamaan oma maailmankuvansa ja identiteettinsä suomalaisessa, evankelis-luterilaisen kirkon muodostamassa ilmapiirissä.

Hyvät kuulijat,

Olen puheessani pyrkinyt korostamaan sekä oman uskontomme että muiden uskontojen tai elämänkatsomusten tuntemista. Samoin olen painottanut suomalaisen koulun yleissivistävää luonnetta. Suomessa olemme valinneet sellaisen uskonnonvapaus-käsityksen, joka yhdistää ns. positiivisen ja negatiivisen uskonnonvapauden. Tämä merkitsee ensinnäkin sitä, että jokaisella on oikeus omaan uskontoon. Tämä positiivinen uskonnonvapaus näkyy meillä myös koulutuksessa. Uskonnon merkitys kulttuurissamme on niin tärkeä, että lapsella ja nuorella tulee olla oikeus saada uskonnonopetusta osana yleissivistystään. Uskonnonvapaus tarkoittaa myös sitä, ettei kenenkään tarvitse osallistua oman vakaumuksensa vastaiseen opetukseen tai uskonnon harjoitukseen.

Uskonnonvapauden kohdalla on syytä todeta myös muun uskonnollisen tai kulttuurisen taustan omaavat, joita Suomessa on jo eri laskutavasta riippuen 150 – 300 000 ihmistä. Uskonnon opetus voi auttaa meitä asettumaan heidän asemaansa, ymmärtämään heitä. Toisaalta yhteiskuntamme maahanmuuttajataustaisten jäsenten tulee oppia tuntemaan myös kristinuskon merkitys suomalaisessa kulttuurissa. Monet ilmiöt ympärillämme ovat uskonnollista perua. Sivistykseen kuuluu myös yhteisön tapakulttuurin ymmärtäminen.

On tärkeää, että perusopetuksessa oppilaan huoltajalla tai lukiossa opiskelijalla itsellään on oikeus päättää osallistumisesta uskonnonopetukseen tai kouluyhteisön uskonnollisiin tilaisuuksiin. Pidän kuitenkin positiivisena sitä havaintoa, että monet muita uskontoja tunnustavat vanhemmat suovat lapsilleen mahdollisuuden osallistua myös koulun kristillishenkisiin tilaisuuksiin. He näkevät tämän auttavan lasta ymmärtämään suomalaista kulttuuria ja kasvamaan suvaitsevaisuuteen. Näiden vanhempien valinta osoittaa mielestäni kunnioitettavaa kykyä elää samanaikaisesti kahdessa kulttuurissa.

Käymämme uskontodialogi on erittäin arvokasta. Lähes kaikkialla Euroopassa keskustellaan nyt siitä, miten yhteiskunnista voidaan rakentaa nykyistä tiiviimpiä monen kulttuurin yhteisöjä. Arvoja korostava uskonnonopetus on tässä aivan avainasemassa. Siksi opetuksen on oltava laadukasta ja vastuullista. Tavoitteiden saavuttamiseksi on tärkeää varmistaa, että kaikkien uskontojen opettajat omaavat hyvän aineen hallinnan lisäksi myös pedagogisen pätevyyden.

Hyvät juhlavieraat,

Lopuksi haluan muistuttaa siitä, että Suomen hyvät oppimistulokset eivät ole syntyneet tyhjästä, vaan saamme paljolti kiittää niistä korkeasti koulutettua opettajakuntaamme ja sen tekemää laadukasta työtä lasten ja nuorten kasvatuksessa ja opetuksessa.

Haluan lämpimästi onnitella Suomen uskonnonopettajain liittoa 70-vuotis juhlan johdosta ja toivottaa kaikille hyvää seminaaria!