(Puhuttaessa muutokset mahdollisia)


Arvoisat Lastentarhanopettajaliiton valtuuston jäsenet, hyvät varhaiskasvatuksen asiantuntijat!


Tänä vuonna on Suomen lastentarhantyön merkkivuosi. On kulunut siis 120 vuotta siitä, kun ensimmäinen kansanlastentarha perustettiin Suomeen ja tänne Helsinkiin. Lastentarhatyön perustaja oli lastentarhanopettaja ja siksi onnittelut juhlavuodesta kuuluvat myös Teille. Teillä on arvokas lastentarhatyön perinne vaalittavananne.

Lastentarhojen suuri kannattaja, esitaistelija oli myös kansakoululaitoksemme isä Uno Cygnaeus. Cygnaeksen mielestä lastentarhatoiminta oli omiaan luomaan perustaa oppimiselle koulussa, jopa yksilön suoritukselle aikuisiässä.

Tämä pieni historiallinen näkökulma muistuttaa lastentarhanopettajien työn pitkästä perinteestä. Toisaalta se kertoo myös sen, miten kauan lastentarhatyön merkitys on tiedostettu, mutta miten kauan sen vakiinnuttaminen osana kasvatus- ja koulutusjärjestelmää on maassamme vienyt. Tämä työ ei vieläkään ole valmis.

Sinivihreän hallituksen ohjelmaan on kirjattu tavoitteeksi selvittää varhaiskasvatuksen asema hallinnossa. Olen useissa eri yhteyksissä tuonut esille oman näkemykseni varhaiskasvatuksen kuulumisesta opetustoimen piiriin. Olen näin halunnut korostaa kasvatuksenja pedagogiikan yhteisen polun tärkeyttä lapsen tasapainoiselle kasvulle ja kehitykselle.

Lastentarhojen siirrosta kouluhallinnosta sosiaalihallintoon on kulunut 85 vuotta. Tuo vuonna 1924 tehty päätös on tarpeen arvioida uudelleen.

Tiedämme, että lukuisat kunnat ovat jo tehneet ratkaisun päivähoidon ja opetustoimen yhdistämisestä. Useilla paikkakunnilla siirto on vireillä. Näyttääkin siltä, että kunnat ovat tässä valtionhallintoa ripeämmin liikkeelle. Pidän tärkeänä, että opetusministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön yhteinen selvitystyö saadaan tässä asiassa pikaisesti käyntiin. Hallituksen hyväksymässä sosiaali- ja terveydenhuollon kansallisessa kehittämisohjelmassa eli KASTE-ohjelmassa päivähoitolain uudistamiselle, johon myös hallintoalaselvitys kuuluu, on asetettu aikataulu niin, että hallituksen esitys annetaan syksyllä 2010.

Näkemykseni on, että varhaiskasvatuksen, esiopetuksen ja perusopetuksen yhteisestä hallinnosta hyötyy eniten lapsi. Aito varhaiskasvatuksesta lähtevä pedagoginen jatkumo koulun maailmaan turvaa perustan lapsen tasapainoiselle kasvulle ja kehitykselle. Myös kansainväliset esimerkit tukevat varhaiskasvatuksen yhdistämistä opetustoimeen. Esimerkiksi Pohjoismaissa, kuten Norjassa, Ruotsissa ja Islannissa, on nähty tällaisen ratkaisun hyödyt.

Tähänastiset kokemukset varhaiskasvatuksen ja opetustoimen hallinnon yhdistämisestä ovat olleet myönteisiä. Vaikka säästöt ja taloudellinen tehokkuus eivät ole ensisijainen syy hallintojen uudistamiseen, ei ole syytä väheksyä tätäkään puolta. Hyvä esimerkki ovat vaikkapa aiempaa joustavammat tilaratkaisut.

Pelot siitä, että siirtouudistuksessa varhaiskasvatuksen ammattilaiset jäisivät opetustoimen jalkoihin, ovat osoittautuneet aiheettomiksi. On myös sanottu, että varhaiskasvatus muuttuu opetustoimessa koulumaiseksi. Kokemukset ovat osoittaneet oletuksen vääräksi. Kun päivähoidon ja opetustoimen henkilöstö tutustuu toistensa toimintaan ja työkulttuuriin, yhteinen kieli kasvatuksen, kehityksen ja oppimisen asioista löytyy nopeasti. Ovathan kaikki yhteisellä asialla - rakentamassa kasvatuksen yhteistä polkua. Siinä opitaan nopeasti huomaamaan, että kaikilla on toisilleen osaamista annettavana ja jaettavana.

Arvokkaana pidän sitä, että varhaiskasvatuksen ja koulutoimen henkilöstön oman ammattitaidon kehittämismahdollisuudet voivat monipuolistua hallinnollisessa uudistuksessa. Näen, että pedagogista jatkumoa varhaiskasvatuksesta kouluun voimistetaan tuloksellisesti, kun päivähoidon ja koulutoimen henkilöstö voi jakaa ja päivittää osaamistaan yhteisissä täydennyskoulutustilaisuuksissa.

On selvää, että yhteisen toimintakulttuurin kehittäminen vaatii ponnisteluja, mutta samalla se on monin tavoin palkitsevaa. Tärkeänä pidän sitä, että päivähoitoa koskevat hallinnolliset muutokset toteutetaan osallistavuuden periaatteella. Mitä osallistavampaa muutoksen valmistelu ja tekeminen on, sitä parempi lopputulos. Epäluulot ja pelot hälvenevät jo muutoksen alkuvaiheessa, eikä kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisten voimavaroja kulu suotta niitä pohtiessa. Henkilöstön, kuntapäättäjien ja virkamiesten tiivis vuorovaikutus turvaa onnistuneen hallinnollisen uudistuksen.

Suomessa, kuten muissakin pohjoismaissa, Tanskaa lukuun ottamatta, kaikki opettajat ovat myös järjestäytyneet samaan ammattiliittoon ja se osaltaan myös varmasti vahvistaa tuota opettajien välistä vuoropuhelua ja yhteistä näkemystä koulutuksen ja kasvatuksen kehittämisestä.

Euroopan unionissa varhaiskasvatus – early childhood education, preprimary education- osa on osa opetusministerikokousten asialistaa. Tästäkin löytyy eräs syy siihen, että varhaiskasvatuksen hallinto ja ohjaus on syytä myös Suomessa olla opetushallinnon alla. On tärkeää olla todellisesti vaikuttamassa EU:ssa tehtäviin kasvatus- ja koulutuspoliittisiin linjauksiin, suosituksiin ja visoihin.

EU-tasolla käydyissä keskusteluissa laadukas varhaiskasvatus, kaikkien lasten oikeus palveluihin nähdään merkittävästi koulutuspoliittisena kysymyksenä, syrjäytymisen ehkäisynä ja oppimisvaikeuksien korjaajana ja ennaltaehkäisynä.

Lasten päivähoitopalvelut taas käsitellään osana perhepolitiikkaa ja naisten tasa-arvoa, työssäkäyntimahdollisuutta.

Suomalainen päiväkotitoiminta yhdistää kaksi hyvää asiaa: varhaiskasvatuksen ja koulutuspalvelun. Pienoisena ongelman on kuitenkin erityisesti ne lapset jotka eivät tarvitse päivähoitoa. Miten turvataan heidän oikeus varhaiskasvatuspalveluihin.

Siksi hallitusohjelmassa on luvattu kehittää varhaiskasvatuspalveluja monimuotoisemmaksi lisäämällä osa-aikaisen hoidon mahdollisuutta sekä avoimia päiväkoteja ja kerhotoimintaa. Miten? Tämäkin kysymys tulee ratkaista osana päivähoitolain kokonaisuudistusta.


Varhaiskasvatuksesta kantautuu usein hätääntyneitä viestejä riittämättömästä henkilöstömäärästä ja liian suurista lapsiryhmistä. Henkilöstövaje huolestuttaa eri puolilla maata. Toteutuvatko lapsen perusoikeudet, jos lapsiryhmä on ylisuuri, sijaisia ei saa ja henkilökunta uupuu?

On selvää, että emme voi puhua laadukkaasta varhaiskasvatuksesta tai perusopetuksesta, jollei meillä ole tarpeeksi ammattitaitoista henkilöstöä. Tässä tapauksessa määrä on laatua ja riittävä henkilöstön määrä turvaa laadukkaan työn edellytykset. Se on toki myös tärkeä turvallisuustekijä.

Hallitus on sitoutunut tavoitteeseen riittävän kasvatus- ja opetushenkilöstön määrän turvaamisesta. Jotta tätä tavoitetta tukevia koulutusratkaisuja voidaan tehdä, tarvitaan määräajoin ajantasaista tietoa henkilöstötilanteesta, esimerkiksi ikärakenteesta, liikkuvuudesta ja kelpoisuustilanteesta.

Opetushallinnossa käytäntönä on ollut kolmivuotisvälein toteutettava valtakunnallinen opettajatiedonkeruu, joka kattaa eri koulumuodot. Näin saatavaa tietoa käytämme opettajankoulutuksen määriä koskevia tavoitteita valmisteltaessa. Säännöllinen tiedonkeruu on auttanut koulutusmitoitusten tekoa niin, että eläköitymisen aiheuttamaa opettajatarvetta on voitu ennakoida ja ehkäistä opettajapulan syntymistä.

Pidän välttämättömänä, että vastaava säännöllinen tiedonkeruu ulotetaan pikaisesti koskemaan myös lastentarhanopettajia. Tästä olemme viestittäneet sosiaali- ja terveysministeriölle useissa eri yhteyksissä.

Opettajatarpeen arvioinnissa näkyy tarpeettomasti suomalaisen kasvatus- ja koulutusjärjestelmän hajanaisuus. Koska varhaiskasvatus- ja lasten päivähoito on osa sosiaalitointa, kuuluu henkilöstön tarvearvioinnit sille sektorille.

Hyvin kiireelliseksi kysymykseksi haluan nostaa erityislastentarhanopettajien tarpeen selvittämisen. Eri puolilta maata tulevat viestit viittaavat siihen, että erityislastentarhanopettajista on paikoin paha pula. On selvää, että ammattitaitoisen erityislastentarhanopettajan tuki on välttämätön päiväkotiyhteisöille, jotta periaate ongelmien ennaltaehkäisystä ja varhaisesta puuttumisesta ongelmiin voisi aidosti toteutua.

Opetusministeriön erityisopetuksen strategiassa tarpeelliseksi arvioitiin sadan erityislastentarhanopettajan kouluttaminen vuosittain. Koulutuslisäyksiä on jo tehty sekä suomen- että ruotsinkielisessä erityislastentarhanopettajakoulutuksessa, mutta koulutustarpeen selvittäminen on joka tapauksessa välttämätöntä.

Lastentarhanopettajien koulutuksen kehittäminen edellyttää määrällistä suunnittelua, sitä tukevaa ajantasaista tilannetietoa ja tulevaisuuden henkilöstötarpeiden ennakointia. Määrälliset opettajakysymykset ovat tärkeä asia, mutta niistä huolehtiminen ei yksin riitä. Lastentarhanopettajakoulutuksen kehittäminen edellyttää tuekseen myös monia muita asioita. Haluan tässä kiinnittää huomiota arvioinnin tarpeisiin.

Lastentarhanopettajakoulutus käynnistyi 1892. Lastentarhanopettajakoulutus vakiintui yliopistollisena koulutuksena jo 13 vuotta sitten, mutta koulutusta ei ole siinä yhteydessä eikä sen jälkeen arvioitu. Vastaavana aikana on toteutettu kaksi opettajankoulutuksen arviointia ja kaksi ennakointia. Lastentarhan-opettajankoulutus on toistaiseksi jäänyt vaille sitä kehittämistukea, jota arviointi parhaimmillaan voi tuoda. Tätä pidän ongelmana, koska tiedämme varhaiskasvatuksen haasteiden ja niistä nousevien koulutuksen sisällöllisen kehittämisen ja tutkimuksen tarpeiden moninaisuuden. Miten lastentarhanopettajankoulutuksen määrät vastaavat näihin tarpeisiin, on mielestäni arvioinnin keskeinen kysymys. Arvioinnin tarpeellisuuteen kiinnitettiin huomiota muun muassa Opettajankoulutus 2020 -työryhmäraportin suosituksissa.

Lastentarhanopettajan tehtäviin on kelpoinen myös sosionomikoulutuksella. Lastentarhanopettajakoulutus ja AMK:n sosionomikoulutus eivät ole samanlaiset. Molempien roolit varhaiskasvatuksen tehtävissä on ehkä syytä myös arvioinnin yhteydessä selkiyttää.

Yksi luonteva mahdollisuus lastentarhanopettajakoulutuksen arviointiin tarjoutuu esimerkiksi siinä yhteydessä, kun tutkintouudistusta arvioidaan vuonna 2010.


Hyvät varhaiskasvatuksen asiantuntijat!

Lopuksi haluan ottaa esille kaksi varhaiskasvatuksen arkipäivän keskeistä kysymystä: monikulttuurisuuden ja johtajuuden.

Monikulttuurisuus on varhaiskasvatuksen arkea. Erilaiset kulttuurit kohtaavat päiväkodissa yhä useammin. Eri kulttuureista tulevat lapset ja työtoverit tuovat erilaisuuden rikkauden, mutta keskinäisen ymmärryksen luominen vaatii myös tietoa ja taitoa.

Henkilökunnan osaaminen, tietoisuus oman työn merkityksestä ja vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö ovat ovat avaimia myönteisen monikulttuurisen yhteisön rakentumiselle. Näen tässä tärkeän haasteen lastentarhanopettajien koulutukselle.

Pidän välttämättömänä, että jokainen lastentarhanopettajaksi opiskeleva tutustuu monipuolisesti niihin haasteisiin ja osaamisvaatimuksiin, joita monikulttuurinen päiväkoti kasvatustyölle ja yhteistyölle lasten vanhempien kanssa asettaa. Kyse ei tässä voi olla vain valinnaisista monikulttuurisuuskursseista tai opinnoista, vaan kaikkien varhaiskasvatuksen opiskelijoiden kulttuurisesta osaamisesta. Sitä voidaan ja pitääkin hankkia monin eri tavoin niin koulutuksessa kuin siihen kuuluvassa harjoittelussa. Unohtamatta tietenkään täydennyskoulutusta.

Erittäin tärkeänä pidän sitä, että tulevilla lastentarhanopettajilla on hyvät valmiudet tukea lasten kielellistä kehitystä niin, että kielelliset valmiudet kehittyvät vahvoiksi jo ennen koulun alkamista. Toivon, että lastentarhanopettajakoulutuksessa kiinnitetään näihin kysymyksiin monipuolisesti huomiota niin koulutuksen sisältöjä kehitettäessä kuin myös varhaiskasvatuksen tutkimuksen painopisteitä määritettäessä.

Päiväkodin johtajan tehtävä on entistä selvemmin oma ammattinsa - professio, joka edellyttää monipuolista asiantuntijuutta ja johtamisosaamista. Perinteisten hallinnon, henkilöstön, lainsäädännön ja talouden kysymysten rinnalle nousee entistä vahvemmin kyky nähdä tulevaa.

Ei riitä, että päivähoito toimii tällä hetkellä erinomaisesti. On nähtävä, miten toimintoja kehitetään ja henkilöstöä tuetaan kehittymään niin, että päiväkoti myös tulevaisuudessa täyttää tehtävänsä ja toteuttaa hoidon, kasvatuksen ja oppimisen edistämistavoitettaan ja näin lisää lapsen hyvinvointia. Hyvinvointi on tavoite, mutta se on myös lapsen viihtymisen, oppimisen ja kehityksen perusta. Kun lapsi voi hyvin, hänellä on mahdollisimman hyvät kasvun, kehittymisen ja oppimisen edellytykset.

Päiväkodin johtajalla on päävastuu hoito-, kasvatus- ja opetustyön laadusta ja johtamisesta. Tehdessään valintoja, ohjatessaan ja kannustaessaan ammattilaisia päiväkodin johtajaa ohjaa varhaiskasvatuksen perustehtävää. Sen toteuttaminen on mahdollista vain, kun johtajan osaamisessa ja toiminnassa yhdistyvät pedagoginen johtajuus, työyhteisön kehittämistaidot ja ihmisten johtaminen. Lisäksi päiväkodin avautuminen entistä enemmän ympäristöön lisää johtajan verkosto-osaamisen tarvetta.

Hyvin toimiva yhteisö on hyvin johdettu yhteisö. Siksi pidän tärkeänä, että johtamisen kysymykset ovat vahvasti esillä sekä varhaiskasvatuksen koulutuksessa että tutkimuksessa.

Hyvät valtuuston jäsenet! Toivotan teille voimia ja menestystä tärkeässä työssänne, pienten lasten hyvinvoinnin, kasvatuksen ja koulutuksen puolesta!